1. WITTGENSTEININ KIELIKÄSITYS_JOHDANTO

Tämä tutkielma käsittelee Ludwig Wittgensteinin (1889-1951) kielikäsitystä ja sen kehittymistä (luvut 2-4) aina Wittgensteinin varhaisfilosofiasta hänen myöhäisfilosofiaansa asti. Wittgenstein ei välttämättä ole niitä helpoimpia filosofeja, sillä ainoastaan hänen varhaisfilosofiansa pääteos Tractatus logico-Philosophicus (1921) julkaistiin hänen elinaikanaan. Kaikki muu tuotanto on toimitettu postuumisti hänen kuolemansa jälkeen. Myös sekään ei helpota tulkintaa, että Wittgenstein odottaa hänen tekstiensä lukijoiden suhtautuvan ystävällisesti niiden henkeen (FH s. 11). Wittgensteinin oma päämäärä on aivan eri kuin sen ajan tiedemiesten ja hänen ajattelutapansa erilainen kuin heidän. Hänen jokainen kirjoittamansa lause tarkoittaa jo kokonaisuutta (the whole thing), siis aina yhtä ja samaa. (YH s. 39.) [1] Miksi sitten olen valinnut tutkielmani pääjuoneksi Wittgensteinin koko kielikäsityksen? Vastaus on hyvin yksinkertainen! Wittgensteinin kielikäsitys kokonaisuutena on avain hänen filosofisten tekstiensä ymmärtämiseen (filosofiakäsityksen lisäksi).

Wittgensteinin kielikäsityksen kehittymiseen liittyy myös kysymys ”kielen käytön rajojen asettamisesta”, jota tarkastelen tämän tutkielman luvuissa 4-6. ”Kielen käytön rajojen asettaminen” on tutkielmani eräänlainen sivujuoni, joka elävöittää kielikäsityksen kokonaisuutena kehittymisen ymmärtämistä.

Ennen kuin Wittgensteinin Tractatus logico-Philosophicusta oli edes julkaista, niin Muistikirjassaan 1914-1915 Wittgenstein ihmettele 1.6.1915 ”Se suuri ongelma, jonka ympärille kaikki kirjoittamani kiertyy, on tämä. Onko maailmassa mitään apriorista järjestystä – ja jos on, mikä se on?” (MK s. 77). Samana päivänä (1.6.1915) hän kirjoittaa hyvin metaforisesti puhuen maalin tavoittelemisesta ”Katsot usvaan ja uskottelet, että maali on jo lähellä. Mutta sumu hälvenee eikä maalia vielä näy!” (MK s. 77). Tällöin aloittelevana nuorena 26-vuotiaana tulevana filosofina hänelle oli vain yksi maali, jota tavoitella.

George Henrik von Wright sanookin, „Ainoa tuntemani käsitys, joka syvällisesti muistuttaa Wittgensteinin oppia kielen rajoista, on Immanuel Kantin oppi järjen apriorisuudesta.“ (von Wright, 1986: 154). Von Wright jatkaa “Se, mitä ei voida sanoin ilmaista, ei kuulu maailmaan. Sellaiset seikat ovat apriorisia tai kuten Wittgenstein sanoo, transsendentaalisia. [2]. (TLP 6.13; 6.421) (Ibid. s. 154).

Wittgenstein kuoli huhtikuun 29. päivänä 1951 Cambridgessä. Hänen filosofiset huomautukset ajoittuvat 37 vuotisen ajanjakson 22.8.1914 (Muistikirjoja 1914-1916) ja 27.4.1951 (Varmuudesta) väliseen maastoon. Vielä kuutisen viikkoa (17.3.) ennen kuolemaansa hän toteaa, ”Vaikka näet olenkin harvoin osunut maaliin, silti hän (filosofi, joka osaa ajatella itse) huomaisi, mihin maaleihin olen taukoamatta ampunut” (V § 387). Tässä vaiheessa 62-vuotiaalla paljon aikaan saaneella filosofilla olikin yhden maalin sijasta useampia maaleja, joihin hän on yrittänyt vuosien varrella osua.

Wittgensteinin äidinkieli oli saksan kieli, jolla hän pääasiassa kirjoitti kaikki filosofiset tekstinsä. Hän oli myös oman aikansa (kulttuurinsa) filosofi, ei 2000 -luvun, sillä Wittgensteinin filosofiset kysymykset nousevat sen ajan kulttuuriin liittyvistä kielenkäytöllisistä ongelmista, siitä kuinka kieltä käytetään aina kulloisenkin elämänmuodon rajojen sisällä. Tärkeitä kysymyksiä ovat, mitä Wittgenstein teki, mikä oli hänen päämääränsä tai mitä hän yritti tehdä? Näihin ei välttämättä ole vastauksia, sillä Wittgenstein koki (omien) ajatusten julkituomisen vaikeaksi asiaksi.

Tällä tietotekniikan aikakaudella Wittgensteinin tekstien voidaan sanoa olevan kanonisoituja (Nachlass). Entä jos, Wittgenstein eläisi ja näkisi kaiken sen kommentaarikirjallisuuden, jota esimerkiksi hänen käsityksestään kielestä on julkaistu, kuinka hän siihen suhtautuisi? Vaikeutena on, kuinka jälkipolvet voivat myös vääristää alkuperäistä ajattelua omaan itse tahtomaansa suuntaan. Wittgensteinin kuolemasta on kulunut yli 50 vuotta. Hänen oppilaiden hävitessä, Wittgensteinin ajatusten ymmärtäminen katoaa. Kenellä toisen (tai kolmannen) polven kommentaarilla on enää kompetenssia tulkita hänen tekstejään?

Kysymys siitä, montako kehitysvaihetta Wittgensteinillä oli, on askarruttanut kommentaareja. Tracatuksen ajatellaan muodostavan ensimmäisen vaiheen Wittgensteinin varhaisfilosofian, sitten tulee toinen siirtymävaihe (keskivaihe), jonka jälkeen on kolmas myöhäisfilosofinen vaihe, jonka pääteos on Filosofisia tutkimuksia. Toisaalta voidaan ajatella, että on vain ja ainoastaan yksi kokonainen Wittgenstein, josta nousee erilaisia teemoja. Tässä tutkielmassa en ota kantaa siihen, montako filosofista vaihetta Wittgensteinin filosofiasta on mahdollista löytää, vaan kuvaan hänen käsitystään kielestä kokonaisuutena ja sen kehittymistä.

Wittgensteinin ratifioi uuden filosofisen deskriptiivisen metodin, joka ei ole luonnontiedettä eikä psykoanalyysia. Wittgensteinin menetelmä on toiminta, se ei ole teoriaa. Se on uusi liberaalimpi tapa katsoa kieltä toimintana/käyttönä aina jokaisessa tilanteessa. Hän ennakoi nykyistä dialogispainotteista sosiaalista konstruktivismia, jossa yksilöt luovat todellisuutensa. Sosiaalisessa konstruktivismissa ajatellaan myös, ettei tiede tavoita todellisuutta.

Tutkielmani vaarana ja vaikeutena on fragmentaarisuus ja pinnallisuus. Wittgenstein itse sanoo usvan hälvenevän, kun tutkimme kielen ilmiöitä sen alkeellisista käyttötavoista, joista voimme saada selkeän yleiskuvan sanojen tarkoituksesta ja painotuksesta (FT § 5). Juuri tähän yleiskuvaan (tai yleiskatsauksellisuuteen) olen pyrkinyt tutkielmassani vaikka Wittgenstein puhuukin siitä, kuinka kieliopistamme puuttuu ennen kaikkea yleiskatsauksellisuutta (FH § 7). Hän myös toteaa oktaedriesityksen olevan kieliopillinen yleiskatsauksellinen esitys (FH § 6, kts. myös FT § 122).   Tutkielmani onkin mahdollista ymmärtää  joko pintakieliopillisena tai syväkieliopillisena (syvyys) (FT § 664) oktaedriesityksenä. Pintakieliopillinen oktraedriesitys on helpompi ymmärtää kielellisesti, koska kielestämme puuttuu oktaedrimainen kolmiulotteinen syvyysvaikutelma, joka voidaan nähdä vain visuaalisesti. Juuri tässä saranakohdassa ilmenee ajatusten ilmaisemisen vaikeus.

Tämän vuoksi tutkielmaani on mahdollista pitää myös impressionistisena (wagnerlaisena) kokonaistaideteoksena, joka ei tuota tulokseksi yhtä määrättyä melodiaa vaan se on ikään kuin lankaan yhteen punottujen tilanteiden asettamista. [(YH s .84.) Kts. myös Wittgensteinin käsitystä ”perheyhtäläisyydestä”  FT § 66, 67]. J.F.M.Hunter antaa myös luvan tutkia Wittgensteinin myöhäisfilosofiaa taiteena, sillä hänen mukaansa ”kielipeli” ilmausta on mahdollista käsitellä taiteen terminä (Hunter, 1980: s. 293).

Tutkielman toisen pääluvun ”Käsitys kielestä todellisuuden kuvana” aloitan Gottlob Fregen näkemyksillä mielestä ja merkityksestä, mikä on Wittgensteinin käsitteellisen realismin taustalla. Fregen näkemykset, ”Jokaisella oikein muodostetulla lauseella täytyy olla mieli (Sinn)” (TLP 5.4733), ”Kahdella ilmaisulla on merkitys (Bedeutung), mutta eri mieli (Sinn)” (TLP 6.232) ja ”Sanalla on merkitys (Bedeutung) vain lauseyhteydessä(FT § 49), ovat merkittävän lähellä Wittgensteinin käsitystä kielestä. Fregen ansiosta Wittgenstein luopui schopenhauerlaisesta transsendentaalisesta idealismista.

Wittgensteinin episteeminen asenne (mikä hänellä oli koko filosofisen uransa ajan) pitää ontologis-metafyysiset kysymykset sivussa. Ontologis-metafyysisten kysymysten tilalle tulevat Fregeltä omaksutut kysymykset tiedosta ja totuudesta (sekä myöhemmin varmuudesta). Tieto kuuluu lauseen mielen (Sinn) piiriin ja totuus puolestaan lauseen merkityksen (Bedeutung) kenttään.

Lisäksi esittelen Wittgensteinin Tractatuksen ontologian; maailman ja kielen väliset suhteet sekä Tractatuksen erilaiset lauseet, jotka liittyvät olennaisesti hänen atomistiseen kielikäsitykseensä. Myöhäisfilosofiansa pääteoksessa Filosofisia tutkimuksia Wittgenstein toteaa tulleensa siihen tulokseen, että Tractatuksen (1921) ajatukset yhdessä uusien ajatusten (1945) kanssa pitäisi julkaista: että nämä voisivat näkyä oikeassa valaistuksessa vain vanhemman hänen ajattelutapansa vastakohtana ja sen luomaa taustaa vasten. Tämän vuoksi on tärkeää ymmärtää Wittgensteinin varhaisfilosofian perusajatukset ja niiden jatkumo läpi koko hänen filosofisen tuotantonsa/ajattelunsa. Wittgensteinin myöhäisfilosofian tutkiminen ei ole mahdollista, ellei ole tutustunut hänen varhaisfilosofiansa näkemyksiin. Ilman varhaisfilosofian tuntemusta kommentit myöhäisfilosofiasta ovat puutteellisia.

Kolmannessa luvussa ”Kielen lauseiden järjestelmänä” tarkastelen Wittgensteinin ns. siirtymävaihetta ja sen jälkeistä aikaa, joka ennakoi hänen käsitystään kielestä pelinä. Luvun otsikkoon olen valinnut sanan ”järjestelmä”, sillä ”järjestelmä” sana ennakoi siirtymävaihetta ja sen jälkeistä aikaa. Myös sana ”kokonaisuus” (the whole thing) sopii oikein hyvin hänen kielikäsityksensä kehittymisensä kuvaamiseen. Kysymys on siirtymisestä loogisesta atomistisesta (Logical Atomism) käytännölliseen holismiin (Practical Holism). [3]

K.T.Fann pitää Wittgensteinin kansakoulun opettajavuosia 1920-luvun alussa hyvin ratkaisevina hänen myöhäisfilosofiansa muotoutumiseen. Fannin mukaan lapsille opettaminen – kuinka luetaan, kirjoitetaan ja lasketaan, on vaikuttanut Wittgensteinin myöhäisfilosofian pragmaattiseen näkemykseen kielestä. Fannin mukaan Wittgenstein pohti kysymyksiä, kuinka voidaan saada selville, tietääkö lapsi sanan merkityksen tai voidaanko lasta tarkkailemalla selvittää, kuinka hän käyttää sanaa? Eikä sanan merkitys lapselle sisällä tarkalleen sen, että sanan käyttö opetetaan hänelle. (Fann, 1969: s. 43).

Tässä luvussa laajennan Tractatuksessa (1921) olleiden erilaisten lauseiden (arvoarvostelmien, väitteiden) kirjoa kahdella rintamalla. Wittgenstein puhuu suhteellisista (triviaaleista) ja ehdottomista (eettisistä) arvoarvostelmista pitämässään luennossa Esitelmä etiikasta (1929). Myöhemmin Sinisessä kirjassa (1933-1934) hän tekee jaon aineellisten esineiden ja havainnonsisältöjä koskevien väitteiden välillä. Yhtälailla kuin Tracatuksen erilaisten lauseiden niin edellä mainittujen arvoarvostelmien ja väitteiden tunnistaminen on osa avainta hänen kielikäsityksensä ymmärtämiseen.

Aivan luvun lopussa (3.7.) on lyhyt huomautus yksityisen kielen mahdottomuudesta, johon palataan tarkemmin pääluvussa 5. sekä alaluvussa 6.5.1.

Neljännessä pääluvussa ”Käsitys kielestä pelinä” käsittelen Wittgensteinin ”kielipeliä”. ”Kielipeli” ja ”elämänmuoto” käsitteet ovat kietoutuneet hyvin tiiviisti toinen toisiinsa. Metaforisesti ilmaistuna ne ovat saman lantin kaksi eri puolta: toinen on kruuna ja toinen klaava. Kun opin kielen (kielipelin), opin elämänmuodon sekä kun opin elämänmuodon opin kielen (kielipelin). Elämänmuoto on kulttuurin/yhteisön suljettu järjestelmä, josta nousevat esiin kielellisten ilmausten merkitykset. Määrätyn elämänmuodon ulkopuolella on oma järjestyksensä, jota ei ole mahdollista tuntea omasta elämänmuodosta käsin. Jos jollakulla on oma yksityiskielensä, kaikki sen ulkopuolella oleva on transsendentaalista.

Jaakko ja Merrill. B. Hintikka edustavat näkemystä, että kieli toimii universaalina välittäjänä (medium) ihmisen (mielen) ja todellisuuden välillä. Heidän mukaansa Wittgenstein piti tästä käsityksestä kiinni koko filosofisen toimintansa ajan. Tractatuksen käsityksen kielestä todellisuuden kuvana (kielen kuvateoria) Filosofisissa tutkimuksissa (1929-1949) tilalle tulee käsitys kielestä pelinä (kielipeli) [4]

Viides pääluku ”Wittgensteinin direktiivi” on Marie McGinnin (1977: s. 95) ilmaus, jolla hän tarkoittaa Wittgensteinin lausetta ”Ole kerrankin tyystin ajattelematta ymmärtämistä ´mentaalisena tapahtumana´!” (FT § 154).

Marie McGinnin olen valinnut tähän sen vuoksi, koska hän pitää Wittgensteinin myöhäisfilosofian käsitettä ”kieliopillinen tutkimus” (grammatical investigation) avaimena Wittgensteinin myöhäisfilosofian ymmärtämiseen. Kysymys on kielenkäyttömme kirkastaminen. Kieliopillisella tutkimuksella voimme kirkastaa kielenkäyttöämme, mikä tapahtuu tutustumalla kielenkäyttömme. (McGinn, 1997: s. 139)

Wittgensteinin käyttäessä käsitettä ”kielioppi” hän ei tarkoita perinteistä syntaktista hyvin muodostettua lausetta vaan sanojemme käyttöä tai kielenkäyttöämme käytännössä. (Ibid. 14).

Marie McGinnin käyttämä termi ”kieliopillinen tutkimus” ja Oskari Kuuselan käyttämä termi ”kieliopillinen filosofia” (Kts. Kuusela, 1998: s. 24) tarkoittavat yhtä ja samaa. McGinnin olen valinnut sen vuoksi, koska ”kieliopillinen filosofia” voidaan myös ymmärtää ”ei-transsendentaalisena filosofiana” vastakohtana ”transsendentaaliselle filosofialle”, josta puhumme seuraavassa kuudennessa pääluvussa.

 Kuudennessa pääluvussa  ”Wittgensteinin transsendentaalisuus?” kuvaan ensin mitä transsendentaalisuus on kantilaisesti ymmärrettynä. Puhuttaessan Wittgensteinin transsendentaalisuudesta ei ole mahdollista ohittaa Arthur Schopenhaueria, jonka kautta Wittgenstein omaksui kantilaisen idealismin vaikka siirtyikin myöhemmin fregeläiseen käsiterealismiin.

Transsendentaalisuudessa on kysymys ihmisten omasta aistitiedosta, jota ei ole mahdollista ylittää. Wittgensteinin varhaisfilosofiasta on helppo sanoa sen olevan transsendentaalista. Myöhäisfilosofian laita onkin ongelmallisempi. Tämän vuoksi kuvaan Jaakko ja Merrill. B. Hintikan sekä Heikki Kanniston näkemystä Wittgensteinin transsendentaalisuudesta. Lyhyesti tuon kuvaan mukaan Oskari Kuuselan ei-transsendentaalisen näkemyksen, joka pohjautuu hyvin paljon pääluvussa viisi lainattuun Marie McGinnin. Päälukua viisi ”Wittgensteinin direktiivi!” ja päälukua kuusi ”Wittgensteinin transsendentaalisuus?” onkin  luettava kokonaisuutena, kun tahdotaan selvittää ”oliko Wittgensteinin filosofia transsendentaalista vai ei?”

[1] Wittgensteinin huomautus ajoittuu 6.-7.11.1930

[2] ”Logiikka on transsendentaalista”. (TLP 6.13.), ”On selvää. ettei etiikkaa voi ilmaista. Etiikka on transsendentaalista. (Etiikka ja estetiikka kuuluvat yhteen.) (TLP 6.421).

[3] ”From Logical Atomism to Practical Holism” on David G. Sternin teoksen “Wittgenstein on Mind and Language” (1995: s. 91-128) yksi teema.

[4] Puhuessani Filosofisista tutkimuksista tarkoitan laajemmin Wittgensteinin myöhäisfilosofiaa. Tässä tutkielmassa rajaan näkemykset ”kielipelistä” teokseen Filosofisia tutkimuksia (1953)

Kirjoitus on johdanto-osa Heikki Vuorilan Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian pro gradu -tutkielmasta ”Wittgensteinin kielikäsityksen kehittyminen atomistisesta holistiseen: Kielen käytön rajojen asettaminen” 

Mainokset